Luin 2019 kesäloman aikana Tansy E. Hoskinsin Foot Work – What Your Shoes Are Doing to the World. Kirjassa käsitellään maailmanlaajuisen ylikuluttamisen tuomia ongelmia kenkien, erityisesti tennareiden, valmistuksen kautta. Järkyttävä tieto oli, että 2018 maailmassa valmistettiin 24,2 miljardia paria kenkiä ja valmistusmäärä kasvaa vuosi vuodelta. Määrä on aivan järjetön.
Selvää on, ettei tuollaista määrää kenkiä valmisteta luontoa tai ihmisiä säästellen.
Jättiyhtiöt, kuten Nike ja Adidas, ovat ulkoistaneet kenkien kokoamisen esimerkiksi hongkongilaiselle Yue Yuen -yhtiölle. Tämä puolestaan ostaa kenkien komponentit alihankkijoilta, joilla on omat alihankkijansa. Ketjutuksen tarkoituksena on kustannussääston lisäksi siirtää maineongelmat kauas brändinimeltä, joka voi leikkiä viatonta ja tietämätöntä tuotannon ongelmakohdista. Ketjutus johtaa siihen, että kenkien päällisiä liimaa Intian slummissa asuva äiti. Lapset leikkivät jaloissa samaan aikaan kun äiti koettaa selvitä päivän työmäärästä käyttäen tehtaan määräämiä liimoja, joista koko ajan haihtuu liuottimia asuntoon. Aamulla äiti raahaa valmiit päälliset säkissä tehtaalle ommeltavaksi ja saa uuden säkin palasia liimattavaksi. Seitsemän päivää viikossa ympäri vuoden.
Tehtaassa sitten toiset onnettomat ompelevat päällisiä 16 tuntia päivässä, jotta seuraava tehdas voi kasata päälliset ja vuorit pinkoakseen ne kengän muotoon. Sitten valmiiseen päälliseen paistetaan polyuretaanipohja ja tennarit ovat valmiit lähettäväksi kauppaan, jossa kuluttaja on sitä onnellisempi mitä enemmän hän saa maksaa brändikengistään. Urheilijat ja muusikot irvokkaalla innolla mainostavat omia brändejään, joiden koko tuotantoketju perustuu köyhien riistämiseen.
Mutta kenkien valmistaminen ei kammottavin asia tässä maailmanlaajuisessa kauhunäytelmässä. Pahinta on nahanvalmistus. Vaikka nahka alkujaan tulisikin liharuokateollisuuden sivutuotteena ei se ole millään tavalla ongelmaton. Kenkien nahkaosien polku jalkaan pujotettavaksi alkaa aina teurastettavasta eläimestä. Irrotettu vuota käsitellään hirvittävän myrkyllisillä kemikaaleilla (yleisimmin kromilla) yleensä kehitysmaissa, joissa ei ole ympäristö- tai työsuojelulainsäädäntöä. Hirvittävimpänä esimerkkinä Bangladeshissa on kaupunki nimeltä Hazaribagh ja se on helvetti siellä asuville. Kaupungissa sijaitsee iso osa maan nahkatehtaista ja niistä puskettavat saasteet tuhoavat ympäröivän luonnon ja kaupungissa asuvat ihmiset. Asukkailla on vain 10% todennäköisyys elää yli 50 vuotiaaksi. (Googlen kuvahaku sanoilla BangladeshHazaribagh näyttää sen kauheuden). Nahan kromiparkitseminen tappaa ihmisiä.
Kukaan meistä ei voi täysin paeta tästä maailmanlaajuisesta kuluttamisen kummitusjunasta, jossa joka mutkan jälkeen tulee uusi shokki. Pienen pohtimisen jälkeen minun keinoni ovat:
Selvää on, ettei tuollaista määrää kenkiä valmisteta luontoa tai ihmisiä säästellen.
Jättiyhtiöt, kuten Nike ja Adidas, ovat ulkoistaneet kenkien kokoamisen esimerkiksi hongkongilaiselle Yue Yuen -yhtiölle. Tämä puolestaan ostaa kenkien komponentit alihankkijoilta, joilla on omat alihankkijansa. Ketjutuksen tarkoituksena on kustannussääston lisäksi siirtää maineongelmat kauas brändinimeltä, joka voi leikkiä viatonta ja tietämätöntä tuotannon ongelmakohdista. Ketjutus johtaa siihen, että kenkien päällisiä liimaa Intian slummissa asuva äiti. Lapset leikkivät jaloissa samaan aikaan kun äiti koettaa selvitä päivän työmäärästä käyttäen tehtaan määräämiä liimoja, joista koko ajan haihtuu liuottimia asuntoon. Aamulla äiti raahaa valmiit päälliset säkissä tehtaalle ommeltavaksi ja saa uuden säkin palasia liimattavaksi. Seitsemän päivää viikossa ympäri vuoden.
Tehtaassa sitten toiset onnettomat ompelevat päällisiä 16 tuntia päivässä, jotta seuraava tehdas voi kasata päälliset ja vuorit pinkoakseen ne kengän muotoon. Sitten valmiiseen päälliseen paistetaan polyuretaanipohja ja tennarit ovat valmiit lähettäväksi kauppaan, jossa kuluttaja on sitä onnellisempi mitä enemmän hän saa maksaa brändikengistään. Urheilijat ja muusikot irvokkaalla innolla mainostavat omia brändejään, joiden koko tuotantoketju perustuu köyhien riistämiseen.
Mutta kenkien valmistaminen ei kammottavin asia tässä maailmanlaajuisessa kauhunäytelmässä. Pahinta on nahanvalmistus. Vaikka nahka alkujaan tulisikin liharuokateollisuuden sivutuotteena ei se ole millään tavalla ongelmaton. Kenkien nahkaosien polku jalkaan pujotettavaksi alkaa aina teurastettavasta eläimestä. Irrotettu vuota käsitellään hirvittävän myrkyllisillä kemikaaleilla (yleisimmin kromilla) yleensä kehitysmaissa, joissa ei ole ympäristö- tai työsuojelulainsäädäntöä. Hirvittävimpänä esimerkkinä Bangladeshissa on kaupunki nimeltä Hazaribagh ja se on helvetti siellä asuville. Kaupungissa sijaitsee iso osa maan nahkatehtaista ja niistä puskettavat saasteet tuhoavat ympäröivän luonnon ja kaupungissa asuvat ihmiset. Asukkailla on vain 10% todennäköisyys elää yli 50 vuotiaaksi. (Googlen kuvahaku sanoilla BangladeshHazaribagh näyttää sen kauheuden). Nahan kromiparkitseminen tappaa ihmisiä.
Kukaan meistä ei voi täysin paeta tästä maailmanlaajuisesta kuluttamisen kummitusjunasta, jossa joka mutkan jälkeen tulee uusi shokki. Pienen pohtimisen jälkeen minun keinoni ovat:
- Uusien tuotteiden ostamisen vähentäminen.
- Korjauttaminen
- Käytettyjen tuotteiden etsiminen
- Nykyisten kenkien, vaatteiden ja laukkujen käyttöiän pidentäminen hoitamalla
- Lihansyönnin vähentäminen.
- Painotus riistaan.
- Kun nahkapaikkoja tarvitaan niin mahdollisuuksien mukaan käytetään EU -maissa sijaitsevien nahkatehtaiden tuotteita. Kasvisparkittu nahka on ekologisesti parempi kuin kromiparkittu, mutta vaatii enemmän ylläpitoa.